Sukupolvien välinen aika
Verrattuna muihin kotieläinlajeihin, hevosten sukupolvien välinen aika on pitkä. Sukupolvien välisellä ajalla tarkoitetaan siis aikaa, joka kuluu hevosen syntymästä siihen, kun sille itselleen syntyy jalostukseen käytettävä jälkeläinen. Koska hevosilla on pitkä sukupolvien välinen aika, se tarkoittaa myös hidasta etenemistä jalostuksessa. Mitä suurempi on jalostuksen eteneminen, sitä tärkeämpi on sukupolvienvälinen aika. Mitä lyhyempi on ko. aika, sitä nopeammin parempi geenimateriaali saadaan käyttöön.

Sukupolvien väliseen aikaan vaikuttaa se, minkä ikäisenä hevosia käytetään jalostukseen. Oriilla voidaan käyttää aikaisintaan 3- tai 4-vuotiaita hevosia/ poneja, mutta tammojen osalta ensimmäinen varsa syntyy vasta huomattavasti myöhemmin.

Jotta jalostuksen piiriin saataisiin nuoria tammoja, on sitä varten olemassa erilaisia tukia. Yksi näistä on laatutamma- palkinto, joka maksetaan blup- indeksien mukaisessa paremmuusjärjestyksessä. Lisätietoa aiheesta Suomen Hippoksen www- sivuilta.

Sukulaisuus

Hevosten välinen sukulaisuussuhde riippuu niiden yhteisten kantavanhempien määrästä. Jos eläimiä ei tuoda populaatioon joukon ulkopuolelta (ns. suljettu populaatio) eläinten välinen sukulaisuus kasvaa pitkällä aikavälillä välttämättä. Paritussuunnittelulla voidaan vaikuttaa siihen, kuinka voimakasta yksilöiden välisten sukulaisuussuhteiden ja sitä myötä sukusiitosasteen lisääntyminen on. Yksilön sukusiitosaste on puolet sen vanhempien sukulaisuussuhteesta.

Haitallisen sukusiitosasteen rajana pidetään yleensä 10 %, mutta jalostuksessa sukusiitosaste tulisi kuitenkin olla 6 % alapuolella. Sukusiitoksen kasvu ei saisi myöskään nousta enempää kuin korkeintaan yhden prosenttiyksikön sukupolvessa. Yleisenä nyrkkisääntönä voisi pitää sitä, että tulevan varsan sukutaulussa samoja yksilöitä ei esiintyisi kolmessa lähimmässä sukupolvessa. Erikseen on tietysti huomioitava linjajalostus, jos halutaan korostaa tietyn yksilön vaikutusta sekä isän että emän puolelta. Linjajalostus vaatii hyvää tuntemusta linjaan jalostetuista yksilöistä, sillä tässä on myös vaarana hyvien ominaisuuksien kertaantumisen ohella saada ongelmia perityvien vikojen ja sairauksien kautta.

Jos sukusiitos haluttaisiin pitää minimissään, tulisi mahdollisimman suurta osuutta rodun hevosista käyttää siitokseen. Koska jalostuksella pyritään parantamaa hevosmateriaalia, on tehtävä jalostuseläinten valintaa. Tiukka valikointi jalostuseläimistä vähentää jalostukseen käytettävien eläinten määrää ja sen vuoksi eläinten välinen sukulaisuus lisääntyy. Olisikin pyrittävä maksimoimaan jalostuksen edistyminen sillä tasolla, että sukulaistuminen ei lisäänny. Tähän laskentaan on käytettävissä tietokoneohjelmia.

Sukulaisuuksien ja sukusiitoksen arviointi on hyvä pitää mielessä tehtäessä jalostusvalintoja. Suomessa tämä tilanne on otettava huomioon erityisesti suomenhevosen osalta. Kun suljetussa populaatiossa sukusiitosaste kerran nousee, ei sitä pystytä rodun sisällä enää helposti palauttamaan alaspäin. Samanlainen tilanne on myös monilla poniroduilla. Esimerkiksi Irlannista kotoisin oleva connemara- poni taistelee sukusiitoksen nousun kanssa.